perjantai 29. elokuuta 2014

Täältä sinne ja sieltä tähän

Aiemmassa blogissani kirjoitin tästä aiheesta otsikolla "Ihminen on outo elukka". Olen vieläkin täysin samaa mieltä. Ihminen on eläin. Pelokas, kateellinen, pieni eläin. Ihmisen ja eläimen erottaa siitä, että yleensä eläimellä on isompi karvapeite ja eläin on usein uskollinen ystävilleen.
Kaikki alkoi ala-asteella, olisiko ollut toisella tai kolmannella luokalla. Olin aina tykännyt laulaa, joten liityin seurakunnan lapsikuoroon.  Seuraavina päivinä sain kuulla kuinka laulaminen on homojen hommaa. Jatkoin kuorotouhua noin vuoden. Meinasin lopettaa sen jo ensimmäisten harjoitusten jälkeen. Kaikki lähelläni olevat ihmiset kehottivat minua jatkamaan pyristelyistäni huolimatta. Homottelu loppui kuoron loputtua osaltani. Neljännellä luokalla liityin teatteriin. Teatteri tuntui sopivalta harrastukselta. Koko kesä meni sitten teatterilla ja syksyllä oli taas mentävä kouluun. Koulussa kysyttiin mitä olin tehnyt kesälomalla ja minä tottakai ylpeänä vastasin olleeni teatterissa lavalla koko kesän. Taas se alkoi. Teatterikin oli homojen hommaa. Onneksi, onneksi vuotta vanhempi isoveljeni oli suojelemassa minua. Hän puolusti minua muiden edessä. Kului aikaa. Kesän vietin teatterilla turvassa. Teatterilla ei ollut ketään haukkumassa. Kaikki yhtä suurta perhettä. Mutta sitten tapahtui se mitä olin hieman jo pelännytkin. Otto lähti ylä-asteelle. Jäin yksin. Ihmiset, joita olin luullut parhaiksi kavereikseni, näyttivät todelliset kasvonsa. Kuudennella luokalla homoksi haukkuminen ei riittänyt. Kun aiemmin olin saanut kuulla homo-sanan pari kertaa viikossa, nyt sainkin kuulla sitä pari kertaa päivässä. Nimittelyn lisäksi töniminen, kamppiminen ja potkiminen yleistyivät. Useana aamuna itketti ja pelotti lähteä kouluun, kun tiesi mitä tuleman pitää. Eräällä välitunnilla, kun taas oli yllättäin painit menossa hangella, ajattelin että nyt laitan kerrankin noille hanttiin ja sainkin kaadettua koko nelihenkisen pahistelija porukan. Tästähän eivät kiusaajat tykänneet, vaan kaatoivat jo silloin aika isokokoisen Laurin jäähän. Olkapäästä kuului pelottava ruksahdus ja juoksin itkien pois. Kotiin päästyäni valehtelin kävelleeni jäätiköllä ja kaatuneeni ihan vahingossa. Kotoa lähdettiin käymään terveyskeskuksella ja siellä paljastui, että solisluuni oli murtunut. Neljä viikkoa käteni oli paketissa. Kuudennella luokalla ajattelin, että nyt kun ylä-aste alkaa, loppuu kiusaaminen. Niinhän se suurimmaksi osaksi loppuikin. Seiskalla koko luokan tytöt kuuntelivat One Direction -nimistä brittiläistä poikabändiä. Halusin kulkea massan mukana ja haukuin tyttöjen ihailun kohteita homoiksi. Yhtäkään kappaletta en ollut tältä yhtyeeltä kuullut, mutta koska muutkin haukkuivat, haukuin minäkin. Kerran, kuuntelin YleXää ja jammailin jotain minulle täysin tuntematonta kappaletta. Biisi loppui ja kuulin sen nimen ja esittäjän. Tämä kappale oli One Directionia. Seuraavana päivänä menin sitten innoissani kertomaan kuulleeni hyvän kappaleen. Ja taas. Homonleima otsaan. Piti ruveta kuuntelemaan tätä bändiä salassa. Kasin keväällä ajattelin, että rupean itsekkin vetämään tätä kovan pojan roolia. Sylki lenti, tupakka paloi suussa ja housut roikkuivat niin alhaalla kuin mahdollista. Tuntui niin pahalta haukkua muita ja olla olevinaan niin kova. Tupakka maistui joka kerta niiiiiin pahalta. Kun kahdeksas luokka loppui, tajusin ettei musta ole vetämään mitään kovan pojan roolia.
Nyt, ysillä aion puuttua kaikkiin kiusaamistapauksiin mitä nään tai kuulen. Enää en välitä siitä, mitä muut sanovat. Tässä pari viikkoa sitten kuulin jälleen tämän homo -ilmauksen käytettävän itsestäni. Se vain nauratti. Niin vanha juttu jo, että ei voi kuin nauraa.
Minulta on kysytty, miten voin suhtautua siihen nykyään noin rennosti. Ja että miten selvisin niinä vaikeina aikoina. Olen miettinyt sitä itsekkin. Musiikki ja lähipiiri. Siinä ne. Tajusin että, vihaajat tulee vihaamaan aina, ei niistä kannata välittää. Jos rupeaa miellyttämään kaikkia, ei itse pysty olemaan onnellinen. Nuo kaikki kokemukset on kasvattanut mua ihmisenä tosi paljon, mutta en halua tuollaista kenellekkään. Olen miettinyt syitä, miksi juuri minä. Ehkä koska olin ja olen vieläkin, muita niin paljon pitempi, että he halusivat totta kai kokeilla voimiaan...minuun. Tai ehkä, koska olin niin helppo nakki murtaa. En tiedä.
Muista, että kiusaaminen on aina väärin. Jos näet jotakuta kiusattavan, mene rohkeasti väliin. Kiusaaminen jättää ikuiset arvet.

3 kommenttia :

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Sulla on mahtava tukiverkosto takana. Älä ikinä unohda niitä, ketkä on olleet sun tukena vaikeina aikoina. Jatka samaa linjaa, ja suhun tullaan varmasti ottamaan yhteyttä esim yleltä, kuten otettiin erääseen toiseen ystävääni, Roni Alhoon. Ota kaverista selvää, ja jos haluat, voin järkkäillä teille meetingin.

    VastaaPoista
  3. Hei Lauri. Olen neljän pojan äiti ja myös kahta minun lapsistani on kiusattu ja olen tullut siihen lopputulokseen, että aika usein kiusaajat ovat niitä, jotka ehkä itse tahtoisivat olla omia itsejänsä, mutta eivät uskalla erottua massasta ja kun joku muu erottuu ja on oma persoonansa niin sitten iskee se kateus. Vihan takana on aina pelko. Omille lapsille olen sanonut, että kantakaa itsenne ylpeänä. Älkää välittäkö haukuista. Omat poikani ovat kaikki musiikillisesti lahjakkaita ja kahdella vanhemmalla on oma punk bändi. He ovat tämän kylän ainoat punkkarit ja sekös joitain harmittaa. Kiusaaminen on aihe josta ei koskaan puhuta liikaa ja ratkaisuita pitäisi etsiä. Omalla kohdallani en ole törmännyt ainakaan koulun puolesta vielä mihinkään toimivaan ratkaisuun millä kiusaaminen saataisiin loppumaan. Onneksi meillä puhutaan asioista ja pojat ovat oppineet että tuollaisia asioista ei kanneta yksin sisällä vaan kun niistä puhutaan niin silloin niille voidaan myös tehdä jotain. Lueskelin muitakin postauksiasi ja olet melko poikkeuksellinen poika ikäiseksesi. Hieno homma, että teet sitä mistä pidät. Tsemppiä loppuelämään.

    VastaaPoista